24 heinäkuuta, 2012

Jännittää.

Tajusin tänään, että mun lapset aloittaa päiväkodin ensi viikolla. Elin siinä harhaluulossa, että siihen olisi vielä 1,5 viikkoa aikaa. Samalla tajusin, että se 1,5 viikkoa kuluu siihen, kun palaan 5,5 vuoden kotiäitiyden jälkeen töihin.

Tuntuu tosi epätodelliselta. En varmaan usko todeksi vielä silloinkaan, kun jo istun siellä toimistossa. Toisaalta odotan sitä myös vähän innolla. Palaanko entiseksi Novaksi? Vai onko kotiäiteys muuttanut mut lopullisesti? Joiltain osin aivan varmasti on, sen tiedänkin, mutta samaan aikaan jännittää ja pelottaa saada selville, miten meidän elämä tästä muuttuu ja missä vaiheessa arki asettuu uusiin uomiinsa.

En varmaan koskaan ennen oo ollutkaan näin pihalla mistään. Hukassa on mun pää. Onneksi saatiin lapsille paikat sieltä päiväkodista mistä halusinkin. Yksi huoli vähemmän, vaikka huoli on silti.

Onko siellä ketään jolla on ollut sama tilanne, tai on edessä? Mitkä on teidän fiilikset, tai mitkä oli, ja miten on kaikki sujunut? Vertaistuki olisi tarpeen.

Ollaanko tästä lähin aina näin?


...Vai oonko vaan mä? Kun tänään puhuttiin pian alkavasta päiväkodista, Isla sanoi: "koita äiti sitten pärjätä". Mulle se varmaan vaikeinta onkin. Kaikkien raskaiden ja epätoivoistenkin ajanjaksojen jälkeen silti ihmettelen, mihin katosi 5,5 vuotta? 

16 kommenttia:

  1. Voi vitsit, meillä tyttö aloittaa myös syksyllä ekassa hoitopaikassaan. Aluksi kylläkin lyhyempää viikkoa. On se jännää. Täältä tulee vertaistukea:)
    Ite olen tähän henkisesti valmistautunut jo pitkään ja kun näen tytön innon olla iso tarhalainen, olen ylpeä. Samalla myös haikeus tämän elämänvaiheen loppumisesta iskee. Toisaalta tulevaisuus voi tuoda mitä vaan ja kaikki tiedossaolevat syksyn muutokset arjessa on hyviä.
    Voimia vaan uuteen elämänvaiheeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä myös aloitetaan neljän päivän viikolla. Vaikka tuntuu palkkakuitissa, niin haluan aloittaa kevyemmin lasten ja itseni takia myös. Mulla on kyllä myös ihan hirveä haikeus. Haikeus siitä kun lapset alkaa olla niin isoja ja siitä ettei mulla (tod.näk) oo enää ikinä pikkuista. Ja siitä että etten saa enää olla niin lähellä lapsia ja nähdä niitä tarpeeksi paljon. Onneksi en oo ainoa tässä tilanteessa ja aika moni muu varmaan käy samat tunteet läpi. Täytyy yrittää pysyä positiivisena. Onhan se onneksi myös vähän hyvällä tavallakin jännää. :)

      Poista
  2. Muistan tuon tunteen, kun sain opsikelupaikan ja lapset hoitopaikan...Se oli mulle suuri stressi ja sainkin vatsahaavan poikasen siinä :( Koko syksyn oli vaikea olla. Nöpö itki niin paljon hoitoon jäädessään, että en voinut ollenkaan viedä heitä, olisin vaan hajonnut itse liikaa. Onneksi mies pystyi viedä.

    Mutta aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Lapset lähtevät suht mieluusti hoitoon ja heillä on huippuatarha! Maananataisin Nöpöllä on yhä vaikeaa lähteä, mutta lähtee kuitenkin. Muistan kun sitäkin pelksin, että millainen hoitopaikka sitten on. Itse olen aikoinana ollut alalla ja tiedän että on monenlaista paikkaa, hyviä, huonoja ja hyvin huonoja. Helpotus on ollut suuri, kun päiväkoti on ollut loistava. Surettaa kyllä, kun kaikki teetetään pätkätöinä. Juuri kun lapsi kiintyy hoitajaansa, hän lähtee muualle. Se on kamalaa.

    Varmasti teillä kaikki menee hyvin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että.. Voin kyllä kuvitella ton vatsahaava-tilanteen. Mä oon niin hirvee stressaaja, että kaikki isot muutokset ja stressi tuntuu aina kehossa. Toivon että lapset jää reippaasti tarhaan, muuten tulee kyllä tosi rankkoja työpäiviä kun koko ajan tekee mieli pillittää.

      Me saatiin myös onneksi alueen parasmaineisesta päiväkodista lapsille paikat. Sen puoleen on hyvä fiilis. Mulla ei ole kokemusta, mutta tietysti paljon tarinoita oon kuullut yhdestä jos toisestakin paikasta. Oon siinä käsityksessä, että tuolla on hoitajatkin pysyneet aloillaan ja viihtyvät siellä. Se kertoo paljon.

      Kiitos tsempistä! :)

      Poista
  3. Isla on luultavasti oikeassa. Lapset tokenee muutoksesta nopeammin kuin sinä. Hyvin se menee sekä sulla että lapsilla. Usko vaan siihen, että lapset ovat vahvoja, olet kasvattanut heidät hyvin ja heillä on kotona aina ollut turvallinen olo, joten heille ei tule hylätyksi tulemisen tunnetta vaikka ovatkin erossa sinusta/teistä. Teillä on kuitenkin kiva kun lapset ovat jo niin isoja, että osaavat kertoa mitä päivän aikana on tapahtunut ja mitä he asioista ajattelevat. Meillä pieni meni 1v8kk vanhana dagikseen ja hän ei osannut puhua silloin. Suurin murheeni oli, etteivät tädit ymmärrä häntä ja mitä hän haluaa tai mikä hänellä on hätänä.
    Hyvin se sujuu. :) Tsemppatte yhdessä uuteen tilanteeseen ja ekana viikonloppuna teette jotain tosi kivaa yhdessä palkintona kaikille reippaudesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvin mahdollista. Isla on jo niin iso tyttö ja odottaa innokkaana päiväkodin alkua. Enemmän ehkä Niksun suhtautumista jännitän, kun Niila ei oo ollut kerhossakaan ja on niin herkkä poika muutenkin. Aina vaan äitin helmoissa.

      Siitä oon kyllä tosi onnellinen, että oon voinut pitää lapset niin kauan kotona, että ollaan saatu hyvä pohja kasvatukseen + että Niksukin on sen verran iso että osaa tosiaan kertoa huolensa jne. Eiköhän se siitä ala sujumaan. Ja tekee varmaan ihan hyvääkin lapsille päästä vähän omiin piireihin ja Niilalle itsenäistyä ja löytää se oma persoona ilman isosiskon ja äidin jatkuvaa läsnäoloa..

      Kiitos ihanasta viestistä Norppis! :)

      Poista
  4. Hyvin muistan nuo tunteet kun omat tytöt meni tarhaan ja itse töihin. Tytöt ovat onneksi viihtyneet tarhassa tosi hyvin, saaneet uusia kavereita ja oppineet paljon uutta. Oma asenne töihin on muuttunut äitiyden muuta. Työ ei ole enää niin tärkeällä sijalla elämässä, vaikka hyvin hommani hoidankin. Suurin haaste on ollut löytää tasapaino siihen työn ja tarhan jälkeiseen elämään. Miten jakaa ne muutamat tunnit illassa lapsille, miehelle, kodille ja omille harrastuksille. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki kenen kanssa oon jutellut tästä, niin sanoo myös muistavansa hyvin ne tunteet kun kotiäitiys loppui ja lapset meni päiväkotiin. Se taitaa olla yksi niistä elämän isoista käännekohdista. Mä luotan siihen, että lapset pärjää ja viihtyy siellä, päiväkoti vaikuttaa parhaalta mahdolliselta. Todennäköisesti se tekee meille kaikille ihan hyvää loppujen lopuksi.

      Mulle ei työ ole koskaan ollut hirveen tärkeällä sijalla, ehkä siksi, kun oon aina kokenut olevani väärässä paikassa. Voihan siitä omasta yrityksestä silti jatkaa haaveilua. Olishan se ihanaa kun työ merkitsisi muutakin kuin vain kuukausittaista palkkatuloa. Mutta onhan se kiva että on paikka mihin palata. Voisi olla tuplasti stressaavaa tehdä nyt jotain cv:itä ja etsiä työtä kaiken muun lisäksi.

      Mua jännittää myös miten meidän elämä tästä muokkautuu. Se tasapaino ja se vähä aika yhdessä. Aika näyttää.

      Kiitos tsempistä! :)

      Poista
  5. Täällä ihan sama tilanne. Kolmen vuoden kotiäitiys päättyy ja viimeisen kerran, koska kuopuksemme ja neljäs lapsistamme lähtee hoitoon. Työt alkaa pian ja olo on tavallaan odottava, mutta edellisistä kerroista tietoinen kuitenkin siitä, että ensimmäiset viikot ja kuukaudetkin ovat voimia vieviä. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Täytyy karsia muuta elämää, muita menoja. Voimia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se niin haikeeta. Mäkin ajattelen, että nää on nyt mun viimeiset hetket lasten kanssa kotona. Tuskin enää tulee uutta vauvaa. Itse myös odotan vähän innolla sitä omaa aikaa töiden ja työkavereiden parissa, mutta se jää silti reippaasti kaiken huolen ja stressin jalkoihin. Mutta ei tässä auta muuta kuin katsoa miten meille käy, miten kaikki alkaa sujua ja arki asettua iltoihin.

      Kiitos muuten vielä kivasta mekko-postauksesta! Linkitin sen tonne alemmas omaan mekko-postaukseeni. :)

      Poista
  6. Täällä on myös töihin lähtö edessä ja pienempi menee ekaa kertaa päiväkotiin. Isosisko on ollut päiväkodissa jo aiemmin ja odottaa innolla eskariin menemistä. Pienempi on vähän vajaa kolmevee ja osaa onneksi jo monta taitoa, on reipas, saa helposti kavereita ja osaa kertoa kaikenlaisia asioita. Silti on jännittävää ja eniten se on haikeaa. Mihin tosiaan on aika vierinyt.

    Töihin on ihan mukava mennä tai ainakin nyt tuntuu siltä. Saan kevyemmän aloituksen työelämään siirtymisessä ja se on mukavaa. Kunhan saisi kaikkia muita projekteja hillittyä tässä ja sovitettua arkea perheelle mukavaksi. Siinä sitä harjoitellaan. Ajattelisin, että on aika tärkeää olla välillä myös Henni, vaikka tärkeintä elämässäni onkin olla äitinä lapsilleni.

    Paljon voimia uuteen arkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut kiva lukea teidän muidenkin ajatuksia ja tunteita tästä aiheesta. Kivaa myös kuulla etten ole ainoa tässä tilanteessa, vaikka toki sen tajuan muutenkin, mutta silti. Mä uskon myös että Isla pärjää hyvin. On niin reipas ja iso tyttö jo. Ainakin toivon niin. Mun pieni mies on se mitä jännitän enemmän. Toivon, että yllätyn positiivisesti itse Niksun suhteen.

      Kuten jo ylempänäkin mainitsin, niin mulla on myös ihan hirveän haikea olo. "Pikkulapsi-aika" päättyy nyt mun osalta. Miten edes osaan sanoa mitään muuta, kuin että oon kahden pienen lapsen äiti? Mä taidan kyllä olla aika dramaattinen ihminen.. :D

      Mä aloitan myös kevyemmin, neljän päivän viikolla. Lapset on sitten myös vain neljä päivää päiväkodissa. Se tuntuu parhaalta ratkaisulta. Toivon, että jaksan vieä tehdä käsitöitä ja bloggailla. Sekin on mulle NIIN tärkeää. Tuntuisi suorastaan haaskaukselta jos en sitä enää ehtisi tekemään. Mutta, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

      Se on totta, että olisi tärkeää myös olla oma itsensä vaikka onkin lapsia. Mä en ole siihen oikeen osannut, enkä pystynyt. Taidan olla dramaattisuuden lisäksi myös antautuvaa ja omistautuvaa tyyppiä. Oon vaan keskittynyt lapsiin ja unohtanut oman itseni. Sen todellakin huomaa myös ulkoisessa panostuksessa. Sen suhteen töihinpaluu voi tehdä mulle tosi hyvää. Toivon sitä, ja odotankin.

      Kiitos Henni!

      Poista
    2. Tänä kesänä olen löytänyt longboardilla rullailun ihanuuden ja se on sellaista hauskaa "Henniä", ei niin tyypillistä äiti-toimintaa. :) Lapsetkin kommentoi nähdessään, että sähän osaat hyvin. Harmillisesti lonkkarointikausi ei ole täällä Suomessa kovin pitkä. Ulkoinen panostus ei ole täälläkään kyllä huipussaan :D Onneksi on tummat piirteet, niin ei ole kovia paineita käyttää mitään meikkiä... Vaatevarastoa täytyisi kehittää (siis omaa lasten omien sijaan) ja liikuntakin tekisi hyvää (onneksi on nyt ees se lonkkarointi :) ).

      Olen menossa töihin, mutta haen myös töitä samaan aikaan eli ei ole ihan mahtavin soppa tämä :-/ Täytyy toivoa parasta ja yrittää ottaa rennosti päivä kerrallaan. Toivon myös, että saisin jatkaa käsityöjuttuja ja -blogia.

      Toivon myös, että Sinä jaksat jatkaa blogin pitämistä kaiken muun touhun ohella. (Ilmoittelen, kun postataan ne IHANAT tossut - on vähän rästissä kesältä kaikkea ihanaa blogia varten kuvattua :) )

      Poista
  7. Minulla on noista ajoista aikaa... hmmm... yli neljännesvuosista, mutta muistan kyllä tunteen ja ahdistuksen. Silti voin lophduttaa: hyvin se menee kun tulee se aika. Lapset sopeutuvat hyvin ja sinäkin varmaan taas pääset työrytmiin ja intoon. Aika vaan on niin rajallinen sitten kun on työssä ja ne lapset siinä kotona vaatimassa eri tavalla huomitoita. Silti minä ihmettelen sitä, miten silloin jaksoin niin paljon (iltamyöhään ompelin ja tein kaikkea). Nyt en jaksa enää puoliakaan; uskon siis että sinä jaksat vielä vaikka mitä kivaa tehdä, vaikka töissä olisitkin kun olet nuori!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Auli kannustavista sanoistasi! Uskon kyllä että nämä tunteet ja sisäisen myllerryksen muistaa koko lopun ikänsä. Jännittää nähdä miten saadaan kaikki palaset loksahtamaan kohdalleen ja miten paljon ehdin enää lasten kanssa olla. Sitä on niin vaikeaa kuvitella etukäteen. Mutta onneksi voin tehdä neljän päivän viikkoa nyt aluksi, niin meillä on ainakin ne kolme päivää yhdessä kivoille jutuille.

      Saa nähdä miten hyvin jaksan ja viitsin sitten tehdä omia juttuja jatkossa. Toivottavasti käsityöt ja bloggaus pysyy mun elämässä. Olisi tosi surullista jos ne jäisi. Ehkä alkuun saattaa kyllä hieman hiipua. No mutta, sehän me sitten kohta nähdään. Ei voi tietää etukäteen. Toivottavasti jaksan ja olen yhtä reipas kuin sä silloin! :)

      Poista
  8. Postailin ihanasta mekkosestasi! Se tuli postissa tänään ja on saanut valtavan suosion. Kaksi juhlaakin tiedossa, minne saa tyttönen sen päälleen. Kiitos vielä kerran<3

    http://peurankello.blogspot.fi/2012/07/ihana-yllatys.html

    VastaaPoista